fbpx

Viime viikon Oscar-gaalan jälkeen kaikkien huulilla oli yksi asia: Will Smith oli noussut lavalle ja antanut isän kädestä litsarin koomikko Chris Rockille, joka oli vitsaillut hänen vaimonsa hiustyylistä. Smithin vaimo Jada Pinkett Smith sairastaa autoimmuunisaurautta nimeltään alopecia, joka aiheuttaa ihokarvojen, myös hiusten, lähtöä. Jada on ajanut hiuksensa pois tämän vuoksi, ja Chris Rock otti tämän hampaisiinsa juonnossaan. Hän sanoi, että Jade näyttää siltä, kun hän olisi valmistautumassa G. I. Jane -elokuvaan, jonka pääosaa näytellyt Demi Moore nähtiin elokuvassa kaljuna. Vitsi ei uponnut Jadaan. Sen huomattuaan Will, joka ensin naurahti itsekin, reagoi vaimonsa loukkaantumiseen, ja loput saimmekin lukea uutisotsikoista.

Tapaus jakoi ihmiset kahteen leiriin. Toiset pitivät Willin tekoa sankarillisena vaimonsa puolustamisena. Toiset tuomitsivat väkivallan, vaikka ehkä myönsivät Chrisin menneen liian pitkälle sanoissaan.

Kun itse luin tapahtuneesta, kiinnitin huomiota uutisten sanavalinnoissa yhteen asiaan. Chrisin sanoista puhuttiin huumorina, kun taas Willin reaktiosta puhuttiin väkivaltana. En tiedä huomasitko, mutta en käyttänyt alustuksessani kertaakaan Chrisin puheen yhteydessä sanaa huumori.

Olen ihmetellyt, miksi kukaan ei puhu Chrisin puheesta asian oikealla nimellä. Chrisin puhe kohdistui Jadan ulkonäköön, ja sille on ihan toinen nimi kuin huumori. Sitä kutsutaan henkiseksi väkivallaksi. Ja se on monelle meistä naisista liiankin tuttua.

Se, mitä todellisuudessa näimme lavalla Chrisin ja Willin välillä, oli fyysisesti väkivaltainen reaktio henkiseen väkivaltaan.

Me kaikki reagoimme paineeseen sen mukaan, miltä meistä tuntuu sisällä ja millaisia työkaluja meillä on käytössämme.

Sanomattakin on selvää, että lyöminen ei ole oikein. Mutta myöskään henkinen väkivalta ei ole oikein. Se on vähintään yhtä satuttavaa kuin fyysinen väkivalta. Ja usein nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Toinen ruokkii toista.

Kun vedetään vitsiä toisen ulkonäöstä, varsinkin liittyen sairauteen, ei enää mennä huumorin rajojen sisällä. Se, että henkinen väkivalta naamioidaan huumoriksi, ei auta ketään, joka elää henkisesti väkivaltaisessa suhteessa tai tulee kiusatuksi vaikkapa työpaikalla tai koulussa. Se saa uhrin epäilemään itseään ja lannistumaan entistä enemmän. Henkinen väkivalta jättää pahimmillaan arvet, joita uhri ei edes osaa lähteä korjaamaan, koska luulee vian olevan itsessä. Toinenhan vain vitsaili.

Se juuri on henkisen väkivallan kierre, josta uhri ei pääse helposti eroon. Kun joka päivä kuulee sen, mikä itsessä on vialla, alkaa siihen uskoa. Ja kun se vielä on ovelasti laitettu vitsin muotoon, on katkenneella omanarvontunnolla vaikeaa nähdä vikaa kuin itsessään. “Vitsistä” loukkaantuessaan saa kuulla vielä, että on huumorintajuton ja tylsä. Tarpeeksi kun sitä saa kuunnella, niin alkaa itse toistamaan itselleen sitä samaa levyö mitä toinen jauhaa päivästä toiseen. Sitä alkaa puhua myös itselleen ja itsestään rumasti.

Yksi asia, minkä olen todennut elämässä on tämä:

Kun appelsiinia puristetaan, sieltä tulee ulos appelsiinimehua. Kun ihmistä puristetaan paineessa, niin ulos tulee sitä, mitä siinä ihmisessä on sisällä.

Kun reaktio on väkivaltainen, se kertoo siitä, että ihmisellä on käsittelemättömiä asioita sisällään, ja hän ei löydä muita työkaluja niiden purkamiseen kuin väkivallan. Tämän näimme Will Smithin kohdalla. Selvästi hänen vaimonsa sairaus oli hänelle herkkä paikka, ja kun hän näki vaimonsa loukkaantuneen reaktion, niin ainoa työkalu mitä häneltä siinä kohtaa löytyi vaimonsa puolustamiseksi ja suojelemiseksi oli mennä vetämään turpaan miestä, joka loukkasi hänen vaimoaan.

Will on asiaa käsiteltyään ottanut vastuun teostaan ja varmasti käsittelee tapaansa reagoida, jotta pystyy jatkossa toimimaan paremmin. Ihmiselämä on jatkuvaa kasvua. Me teemme virheitä kaikki, ja meidän on opittava pyytämään anteeksi niitä sekä myös antamaan anteeksi itsellemme ja muille.

Meidän on myös opittava itse näkemään virheitämme. Usein näemme niitä toisten reaktioista.

Esimerkiksi minulla itselläni on huono tapa möläyttää joskus asioita iloille vitsinä ilman, että tarkoitan niillä yhtään mitään pahaa. Useimmiten huumorissani olen tosi hauska, mutta on myös käynyt niin, että joku sutkautus onkin osunut toista kipeään paikkaan. Se on minun huono puoleni ihmisenä, ja vaikka sitä yritän kontrolloida, välillä lasken tilanteen väärin. Kuten Cris Rock teki tässä Jadan tapauksessa. Kun minä mokaan, niin  minun reaktioni on välittömästi ja vilpittömästi pyytää anteeksi. Huumorin ei ole tarkoitus satuttaa, ja jos se niin tekee, se ei ole huumoria. Silloin siitä on otettava vastuu ja pyydettävä anteeksi. Ei vähätellä toisen reaktiota.

Toisen ihmisen ulkonäköön, sairauteen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin kohdistuva ilkeily ei ole koskaan hauskaa.

Se ei ole huumoria. Ja minusta tämä on asia, josta meidän on puhuttava, kun puhumme Will Smithistä ja Chris Rockista. Henkinen väkivalta ei ole huumoria, se on väkivaltaa siinä missä fyysinenkin väkivalta. Ja myös siitä on otettava vastuu ihan yhtä lailla.

Tähän loppuun haluan sanoa vielä, että jos elät suhteessa, jossa toinen painaa sinua jatkuvasti verbaalisesti alas ja tunnet olosi mitättömäksi ja epäarvostetuksi, niin älä enää valitse jäädä tällaiseen tilanteeseen. Sinä olet kaunis, arvokas, yhtä hyvä kuin kaikki muutkin, ja sinä ansaitset elää sellaista elämää, jossa tulet nähdyksi omana ihanana itsenäsi. Et toisen vääristyneiden linssien läpi. Sinä pärjäät ja tulet toimeen paremmin, kun päästät itsesi vapaaksi henkistä väkivaltaa sisältävästä suhteesta. Sinä nouset jaloillesi ja pääset lentoon, kun pääset pois sinua alas vetävästä suhteesta. Ja sinun kuuluu lentää, rakas, kaikessa loistossasi.  Sinä tiedät sen sydämessäsi kyllä, vaikka nyt hieman pelottaisikin. Sinä pystyt siihen. Minä lupaan sen. (Puhun omasta kokemuksestani).

 

Haluatko tiedon sähköpostiisi, kun seuraava blogikirjoitus julkaistaan? Liity uutiskirjelistallemme alla olevalla lomakkeella. Saat heti lahjaksi maksuttoman oppaan “10 tapaa tuoda naisellisuutta arkityyliisi”

Suosittelemme sinulle myös:

1 Comment

  1. Ihanaa kun joku muukin ajattelee asiasta näin. Itse kannan kiusaamisen arpia edelleen mukana ja tuntuu etten ikinä pääse niistä eroon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: