Ruby SparkTervetuloa uuden blogini, Tyylilyylin työhuoneen, pariin. Kerron aluksi itsestäni lyhyesti, jotta lukijan olisi helpompi kuvitella mielessään, kenen kirjoittamaa tekstiä lukee. Sitten ajattelin vähän valaista sitä, miksi olen päätynyt tämän harrastuksen pauloihin ja miten sitä omassa elämässäni toteutan. Kerron myös, mitä Tyylilyylin työhuoneella jatkossa tulee tapahtumaan, jotta osaatte odotella lisää tarinointia ja kuvia matkani varrelta.
Olen pin-upiin totaalisesti hurahtanut, 51-vuotias harrastaja, jolle tässä viimeksi kuluneen vuoden aikana on tapahtunut koko elämän mullistaneita muutoksia. Keväällä 2016 täytin pyöreät 50 vuotta ja elin jonkinasteisten kriisien keskellä. Tai no, itse asiassa vähän hirtehisesti totesinkin, että olen kävelevää kriisivyöhykettä. Olo oli sekä fyysisesti väsynyt että henkisesti alavireinen ja uupunut. Olin menettänyt isäni edellisenä syksynä ja alkanut miettiä sen jälkeen ikääni ja sen väistämätöntä kasvua kohti ”kiikkustuolia”. Olin myös ollut 30 vuotta parisuhteessa saman ihmisen kanssa, enkä enää tiennyt, mikä minä olen tässä suhteessa. Olenko itsestäänselvyys, jolla ei ole kummempaa arvoa? Olenko tapettia seinällä, jonkinlaista sisustusta, eräänlainen pahanolon kaatopaikka ja kynnysmatto, johon pyyhkiä jalkansa. Joka päivä tuntui siltä, että ylitseni käveltiin. Kynnysmattona minusta tuntui, että minuun pyyhittiin vielä mennen tullen likaiset kengänpohjatkin.
Päätinkin sitten ihan omin nokkineni ostaa itselleni syntymäpäivälahjan, koska tajusin kaipaavani jonkinlaista piristystä. En ole mikään shoppailija, enkä viihdy nettikaupoissa, sen paremmin kuin kauppakeskuksissakaan. Kirpputoreilla tosin shoppailen vähintään viikottain. Jostain mieleni sopukoista nousi esiin unelma siitä, että saisin päivän ajan olla kaunis, tyylikäs, upea ja nauttia olostani ihan oman itseni vuoksi. Ja jos siitä vielä jäisi kuvatkin muistoksi, mikäs sen parempaa! Selailin aiheesta löytämiäni sivustoja ja osuin pian Pin-up Garagen nettisivuille. Se oli menoa. Saman tien varasin itselleni paikan Style Me Vintage 1950’s alkeiskurssille Helsingin studiolle. Jännitti. Olin toisaalta aivan innoissani, mutta pelkäsin, että siellä on vastassa järjettömän kauniita naisia, joiden rinnalla ”kynnysmatto-minäni” kutistuu entisestään. Matkaan otettiin lähinnä meikit ja lämpörullat, muut tarpeet olivat jo valmiina studiolla. Pukeuduin ”älkää katsoko minua”-vaatteisiin, jotka sillä kertaa olivat farkkuleggingsit (ah ja voih!) sekä ylisuuri ja kaikki mahdolliset muodot armollisesti kätkevä trikootunika. Ajattelin, että pidän matalaa profiilia ja olen ihan hiljaa nauttien vaan kaikesta kauniista. Toisin kävi. Ensin opiskelimme hiukan pin-upin historiaa, 50-luvun pukeutumis-, kampaus- ja meikkityylejä upean Coco de Noirin johdolla. Meitä oli viisi naista, joista kaikista huokui hyvä fiilis. Aloin rentoutua.
Seuraavassa vaiheessa olimme kukin vuorollamme esillä, ihan omana itsenämme, sellaisina kuin olimme sinne tulleet. Muu ryhmä katseli esillä olijaa ja antoi tälle palautetta. ”Sinulla on kauniit silmät!” ja ”Kaunis tiimalasivartalo” tai ”Olet sopusuhtainen ja naisellinen” jne. Se oli ehkä jonkinasteinen kipupiste, mukavuusrajan ylitys, mutta myös näin jälkeenpäin ajatellen välttämätön vaihe omien silmien avaamiseksi.
Miten se onkaan meille suomalaisnaisille monesti niin vaikeaa, kun pitäisi ottaa vastaan kohteliaisuuksia? Itse tunsin punastelevani korvia myöten, mutta ei auttanut. ”Vedäpäs sitä löysää tunikaa vähän tiukemmalle, että vartalo näkyy!” kuului armoton ohje. Ja arvatkaapa mitä! Se oli alku suurelle muutokselle elämässäni. En olekaan huono, ruma, vähäpätöinen, itsestäänselvyys tai kynnysmatto. Olen nainen. Olen minä. Olen kaunis ja naisellinen. Sillä hetkellä hurmaannuin täysin siitä ideasta, että meistä jokainen on kaunis. Ymmärsin, että iästä tai koosta huolimatta jokaisella naisella on yhtälailla oikeus tuntea niin. Sehän sitten sysäsi alkuun tapahtumien ketjun, jonka ansiosta olen sekä vahvempi että ehjempi ja ehkä jopa kauniimpi kuin ennen.
Ällistyneenä äkillisestä ”kauneudestani” pääsimme seuraavaksi laittamaan hiuksiin 50-luvun kampaustyyliin kuuluvaa kiharapohjaa. Lämpörullat päässä meikkasimme Cocon, eli Heidi Niemen, ohjeiden mukaan. Jokainen siis teki tämän kaiken itse, mutta ”kädestä pitäen” opastettuna. Yllättävää kyllä, meikkikin onnistui aika hyvin aloittelijalta. Tukka on toinen juttu, sillä sen itsepäinen luonnonkihara voi jonain päivänä päättää, ettei tänään ollakaan kiharassa. Mutta siitäkin saatiin kunnon fiftarikampaus aikaan. Parasta oli tehdä itse kaikki työvaiheet, jotta oppii. On aivan eri asia istua toisen laitettavana tai opetella omin käsin kampauksen ja meikin teko.
Meikattuina ja kammattuina valitsimme sitten runsaan rekvisiitan ja upeiden pukujen joukosta jotain, mikä sopi siihen tyyliin, joka kunkin mielessä pyöri. Itse päädyin punavalkoiseen polkadotiin ja halterneck-mallisen mekon päälle puin vielä pienen punaisen boleron. Mekko on Heidin omasta Pin me up Collectionista. Jalkaani löysin upeaakin upeammat punaiset korkkarit, joilla kävelystä ei meinannut kyllä tulla mitään. Sittemmin olen korkkarikävelyäkin treenannut, joten nyt jo sujuu paremmin. Stailaus oli siis loppusilausta vaille valmis. Jokainen sai sitten vielä valita jotain rekvisiittaa, hattua seilorilookiin tai picnic-varusteita yms. Itselleni osui käteen retrohenkinen, punainen puhelin.
Oli tullut aika elämäni ensimmäisten pin-up –kuvausten. Pelotti, sillä olen aina juossut karkuun kameroita. En ole suinkaan ollut mielelläni esillä kuvissa, sillä omissa silmissäni näytin aina epäonnistuneelta kaikissa kuvissani. Kuvaajana toimi Coco de Noir eli Heidi, joka ammattilaisena ohjasi meitä aloittelijoita vuorollamme poseeraamaan pin-up –tyyliin. Yhä vielä katson Heidin ottamia kuvia, joita on jo ehtinyt senkin jälkeen kertyä, miettien, olenko tuo oikeasti minä. Olenko kuvissa oikeasti minä, jota on kuitenkin kehuttu fiksuksi ja reippaaksi, kiltiksi tytöksi, mutta ei koskaan kauniiksi? 50 vuotta elämästäni sain odottaa sitä tunnetta, että minäkin olen kaunis. Mutta arvaatte varmaan, että se todella kannatti.
Tilasin kuvia pitkään ja hartaasti valiten koevedoksia selaillen. Ihmettelin ja pyörittelin niitä uudelleen ja uudelleen. Sittemmin minua ovat kuvanneet muutamat muutkin kuvaajat, enkä enää pelkää kameraa. Olen myös löytänyt oman tyylini, enkä häpeä näyttää vartaloani, jota kellomekot, kynähameet ja pienet neuleet sekä ihanat korkokengät korostavat. Kurveja on, mutta antaa niiden olla ja näkyä! Tiimalasivartalo oli 50-luvun ihanne ja kun sitä korostaa, se näyttää yhä vielä naiselliselta ja hyvältä. Aiemmin en halunnut, että minut nähdään naisena, halusin vaan sulautua massaan. Nyt, kun joku katsoo, olen tyytyväinen. Saa katsoa. Olen sen arvoinen.
Kaiken tämän myötä tajuan vuoden kuluessa itsetuntoni kasvaneen ja oman arvoni naisena olen nostanut nyt esiin entistä ponnekkaammin. Pieni feministi, joka minussakin asuu, pitää tärkeänä naisten oikeuksien tuomista esille ja sitä voin tehdä tämän ”uuden minäni” avulla aina vaan vahvemmin. Olen päässyt pitkälle siitä pisteestä, jossa olin vuosi sitten. Haluan kannustaa kaikkia omasta olostaan epävarmoja kokeilemaan vaikkapa juuri tällaista Style me Vintage 1950’s –päivää. Olen myös edennyt harrastuksessani niin, että käyn nyt 5 kk kestävää Garage Girl -mallikurssia Pin-up Garagella. Pääsin myös yllätyksekseni mukaan Ruukki Rock’n’Bike-festareilla 28.-29.7.2017 Strömforsin Ruukin alueella järjestettävään Miss Garage Girl 2017-kilpailuun ja peräti 13 finalistin joukkoon. Meitä (tai mielellään tietenkin minua;) ) voit äänestää sivulla pinupgaragefi.mystagingwebsite.com. Sieltä löydät tämän otsikon: Kuka on Miss Garage Girl 2017. Tässä linkki, jos sen avulla löytyy helpommin: https://www.pinupgarage.fi/2017/06/kuka-miss-garage-girl-2017/ Olen kisan seniori ja itse asiassa ihan hemmetin ylpeä siitä!
Niin, se Tyylilyylin työhuone. Tämä blogini on uusi, vasta etsimässä suuntaansa ja toteutustapaansa. Olen kirjoittanut blogia osoitteessa http://henkunkotona.blogspot.com nimellä Mummula mutkan takana. Se on enemmänkin lifestyleä, elämää kotona kissojen ja koiranpennun kanssa, käsitöitä, kotijuttuja ja muuta mukavaa. Tyylilyylin työhuone keskittyy pin-up- ja fiftarityyliin. Olen intohimoinen kirppisten käyttäjä ja käsityöihminen, joten täällä työhuoneella aion kertoa siitä, miten näitä kaikkia elementtejä yhdistämällä olen luonut oman tyylini, miten sen voi toteuttaa helposti, omalle kukkarolle sopivasti ja silti olla tyylikäs ikään ja kokoon katsomatta. Vinkkejä, ohjeita, juttuja naiseuden eri puolista, meikkejä, kampauksia ja tuunauksia, kirppislöytöjä, sovitusmuutoksia, joilla saa vaatteet omalle kropalle sopiviksi, vintagea tietenkään unohtamatta, sitä kaikkea on Tyylilyylin työhuoneella luvassa. Jatkoa seuraa pian, sillä täällä tämä oman elämänsä supermalli on aivan liekeissä! Kivaa loppuviikkoa ja kesäisiä kelejä kaikille!
Tyylilyyli – Helka, alias Ruby Spark
Ps. Löydät sekä Ruby Sparkin että Mummula mutkan takana-blogin ja tämän Tyylilyylin työhuoneen myös facebookista.
